Ottamatta sen kummemmin kantaa tuohon kyseiseen väliin, en voinut vastustaa kiusausta ottaa kantaa sprinttisuunnistuskeskusteluun. Onhan kyseinen matka ehdottomasti allekirjoittaneen lemppari.
Nimittäin sprintissä on vielä se erikoisaspekti, että tuo suuri (vai pieni, miten se nyt sanotaankaan) mittakaava aiheuttaa sen, että kierrot näyttävät paljon todellisuutta suuremmilla. Ts. usein kartalla järjettömän pitkältä näyttävä kierto voikin olla ihan fiksu ratkaisu, koska se ei 5000- tai 4000-mittakaavaisella kartalla olekaan niin paha, kuin mitä 10 000-"orientoitunut" suunnistaja kuvittelee. Toinen kiertoihin liittyvä seikka on se, että usein kohtalaisen pitkätkin kierrot ovat järkeviä, jos niillä pääsee etenemään kovapohjaisella tai muuten keskimääräistä paremmin juostavalla alustalla. Esim kyseisellä 2-3 -välillä muistelisin, että tuo hiekkarannan ylityksen jälkinen metsäalue olisi aika hidasta (vai muistanko ihan väärin?), jolloin kyse on lähinnä siitä, kuinka paljon tuo metsäpolku sitten nopeuttaa, kun toisena vaihtoehtona olisi polkea varmasti kovapohjaista tietä pitkin rannan puolella.
Ja kun nyt pääsin vauhtiin... Kolmantena seikkana tulee sitten mieleen sujuvuuden maksimointi. Eli huippusprinttisuunnistajahan ei joutuisi onnistuneen suorituksen aikana pysähtymään varmaan kertaakaan. Tämän vuoksi reitinvalinnan valintakriteerinä voisi olla myös mahdollisuus lukea tulevia välejä etukäteen. Esim. tässä tapauksessa voisi miettiä, kuinka paljon ehtii lukemaan nelos- ja vitosvälejä etukäteen milläkin kolmosvälin reitinvalintavaihtoehdolla.
Periaatteessahan sprinttisuunnistus on tosi helppoa, pitäisi osata jakaa ajankäyttönsä sujuvuuden ja virheettömyyden varmistamiseen: jos juokset liian varmistellen (korostat jälkimmäistä), sujuvuus ja reitinvalinnat kärsivät - jos taas keskityt ensimmäiseen, on suurempi vaara tehdä suunnistusvirhe. (vapaasti Tuomo Mäkelää mukaillen)
Mutta ikävä kyllä se ei käytännössä ole osoittautunut ihan noin yksinkertaiseksi
Sellaista tajunnanvirtaa lempiaiheesta.
-L-
