Hajanaisia muistoja suunnistuksesta 50-luvulta

Hajanaisia muistoja suunnistuksesta 50-luvulta

Heikki Hinttula

Oli vuosi 1949, kun vanhempani alkoivat ehdottelemaan, että pojalla pitäisi olla jokin hyvä harrastus. Minusta tuli partiolainen. Siellä opetettiin monia hyödyllisiä taitoja, muun muassa kompassin käyttöä ja maastossa kulkemista kartan kanssa. Vuonna -50 sain oman kompassin ja menin ensimmäisiin suunnistuskilpailuihin. Kompassi oli vanha kunnon Suunnon marssikompassi. Kilpailut taisivat olla nykyisiä Suistokymin kuntorasteja vastaavat arki-iltana pidetyt kilpailut ja ne olivat Ampumaradan (nykyisin Luovin) maastossa. Kartta oli valmistunut v. 1948 , sen mittakaava oli 1:30 000 ja se oli mustavalkoinen. Matkaa oli sen tavan mukaan 5-6 kilometriä ja rasteja muutama. Kilpailun jälkeen kartta oli luovutettava kilpailun järjestäjälle uudelleen käytettäväksi seuraaviin kilpailuihin.

Rastit oli merkitty erivärisin kreppipaperein ja rastitunnuksena oli joko kirjain tai numero, joka merkittiin omalla kynällä tai isommissa kilpailuissa rastilla olevalla leimasimella karttaan. Maalissa kilpailujen järjestäjä tarkasti tunnukset. Joissakin kilpailuissa rastilla oli tunnus pienellä paperilapulla ja maaliin tultaessa lappupino luovutettiin järjestäjille. Isommissa kilpailuissa käytettiin numeroita, ja rasteilla oli rastimiehet, jotka kirjasivat rasteilla käynnit. Rasteihin oli myöskin merkitty kilpailujen päivämäärä, sillä kilpailujen jälkeen aika hoiti rastilippujen hävittämisen.

Ajanotto alkoi lähdöstä, josta juostiin K-pisteeseen. Sieltä kilpailija sai kartan ja piirsi itse rastit ja jatkoi matkaansa. Rasteja oli vähän ja matkat pitkiä nykyisiin verrattuna. Esimerkiksi vuonna 1949 Jukolan viestin ensimmäisellä osuudella oli 3 rastia ja matkaa 11,5 km. Nuortenkin sarjoissa matkojen pituudet vaihtelivat 7 – 9 kilometriin.

Karttojen mittakaavana oli yleisesti 50-luvulla 1:30 000, joskus mittakaava oli 1:40 000 ja kaikkein mielenkiintoisin oli venäläinen kartta, jonka mittakaava oli 1:42 000. Lähin tällainen kartta oli Neuvottomasta Tavastilaan päin. Liekö kenelläkään enää moista karttaa?

50-luvun loppupuolella tulivat ensimmäiset 1:25 000-kartat. 60-luvun puolivälissä alkoi tulla ensimmäisiä värillisiä karttoja ja mittakaavatkin alkoivat olla 1:15 000. Myöskin karttapoikkeama otettiin huomioon kartan painatuksessa.

Karttapoikkeamalla tarkoitetaan karttapohjoisen ja neulapohjoisen välistä kulmaa. Kulma ilmoitettiin piiruina ja 50- ja 60-luvulla se oli n. + 70 piirua. Jos et huomioinut poikkeamaa ja menit kompassisuunnalla, menit 1 kilometrin matkalla n. 70 metriä oikealle. 50-luvulla ja vielä 60-luvulla oli jonkin verran valkoisen kartan kilpailuja. Valkoiselle paperille oli piirretty suunnistusrata. Lisäksi oli merkitty pohjoisnuoli ja annettu karttapoikkeama. Joskus kerrottiin, onko rasti suolla vai mäellä. Vuonna 1962 Kymin Suunnistajat pitivät valkoisen kartan kilpailut Kankaan koululla. Ratamestarina oli Esa Harju ja radan pituus oli 6 kilometriä. Voittajat olivat yleisessä sarjassa Kai Karlsson, aika 48.30, miehet 35 – 43 v. 1. Jaakko Osola, aika 56.00 ja miehet 16 – 18 vuotta 1. Matti Takala aika 1.00.30.

Pukeutuminen oli hyvin kirjavaa. Suurin osa suunnistajista juoksi lyhyissä urheiluhousuissa ja nailonpaita oli kova sana. Varsinaisia suunnistustossuja ei ollut. Jalkineina käytettiin yleisesti sen ajan tennistossuja tai koripallotossuja. Jotkut käyttivät nahkaisia ratapiikkareita. Näiden huonona puolena oli se, että sateisella ja märällä reitillä piikkareiden koko saattoi kasvaa pari numeroa. Huipuille valmistettiin nahkaisia suunnistuspiikkareita. Niitä tällaisella tavallisella suunnistajalla taloudellisista syistä johtuen ei ollut mahdollisuutta hankkia.

Paljon käytettiin myöskin säärisuojia. Täällä päin Suomea ne valmistettiin itse, kun niitä ei kaupoissa ollut myynnissä. Pitkät suunnistushousut yleistyivät 60-luvun alkupuolella, kun Ruotsissa alkoi esiintyä suunnistajilla jonkinlaista keltatautia ja juokseminen lyhyissä housuissa kiellettiin. Suomalaiset seurasivat perässä.

Karttojen suojukset olivat myöskin melkoinen ongelma. Nykyisen kaltaisia muovipusseja ei ollut ja vaikka Suunto Oy mainostikin karttalaukkuja, ei paikallisista urheiluliikkeistä niitä saanut. Meistä nuoremmista pojista yhden isä oli A Ahlström Oy:n sairaalan lääkäri. Hän antoi meille vanhoja röntgenkuvalevyjä ja kun niistä pestiin ne keuhkojen ym elinten kuvat pois, saatiin eristysnauhan avulla melko hyviä karttasuojia. Varjopuolena näissäkin suojissa oli se, että ne eivät kestäneet taivuttamista,vaan lohkeilivat helposti. Sitten, kun nuo tulokset alkoivat parantua ja tuli käytyä vähän kauempanakin suunnistamassa, hankin Suunnon karttalaukun. Ei se märällä ilmalla pussille vertoja vedellyt.

Suunnistuskilpailuihin kuljettiin yleensä Tiilikeskuksen omistamalla IFA-kuorma-autolla, jos kilpailut olivat tässä lähiympäristössä. Lavalle nostettiin fanerinen pienillä ikkunoilla varustettu koppi. Jos matka oli pidempi, laitettiin lavalle heiniä pehmusteeksi ja ressu heinien päälle. Kaakkois-Suomen mutkaisilla teillä joillekin saattoi tulla vähän huono olo, mutta se ei matkaa hidastanut. Siitä vaan pää perälaudan yli ja huono olo katosi tielle. Pidemmillä kuorma-automatkoilla oli käytössä myöskin Nygrenin keltanokka-Ford tai Sunila Oy:n soutajien käytössä ollut auto, joissa kilpavenetelineet olivat kopin päällä.

Kun henkilöautot olivat vähissä, kuljettiin pidempiä matkoja myöskin linja-autolla tai junallla. Ylellisyyttä oli, jos pääsi Harjun Esan Opelilla, vm -38, tai Korpin Akselin IFA F-9:llä. Paikallisiin kisoihin mentiin polkupyörällä.

Varsinaisiiin kilpailutunnelmiin en tässä ole puuttunut, sillä ne eivät paljoakaan poikkea tämän päivän kilpailuista. Samalla tavalla silloinkin menestyttiin tai pummattiin. Ja selittelyt jatkuvat edelleen.