Maisan kokemukset KyS:stä ja suunnistuksesta

Maisa Mattila

Omat suunnistamiset

SE alkoi joskus 70-luvun alkupuolella mentyäni Ahlströmille töihin ja siellä työporukassa mietittiin jotain kuntoilu­lajia. Aivan uutena ja ihmeellisenä löysin tälläisen kuin suunnistus ja eikun rasteille, aluksi pareittain työkaverin kanssa Arvi Kiiraman kärsivällisellä opastuksella.

Melko pian sain houkuteltua myös armaan aviomieheni Saken kuntorasteille. Eskelisen Reijo varmaan muistaa vieläkin sen tapahtuman (hän oli ratamestari). Sakkea odotettiin ja odotettiin ja oltiin jo lähdössä etsimään, mutta saapuihan Sakke vihdoin uupuneena mutta onnellisena pois metsästä. Ja niin oli Mattilan perhe hurahtanut suunnistukseen ja seurahan oli Kymin Suunnistajat. Tämä tapahtui peruskartta-aikaan.

Samoihin aikoihin tulivat ensimmäiset suunnistuksen erikoiskartat ja KyS käynnisti vireän ja voimakkaan nuorisotoiminnan. Mukaan tuli paljon lapsiperheitä ja suunnistuksesta kehittyi koko perheen harrastus. Mattilatkin alkoivat muiden mukana kiertää kansallisia kisoja ja rastiviikkoja. Itse jätin aika pian “kuntsarit” ja suunnistin vain rastiviikoilla periaatteella “sateen sattuessa sisällä” lukuunottamatta Sveitsin rastiviikkoa. Siellä nääs satoi koko viikon.

Kainuun rastiviikko kuului ja kuuluu taaskin kesäohjelmaan. Kyssiläis-perheitä rynnisti 70-80-luvulla sankoin joukoin Kainuuseen: ainakin Rapot, Rikat, Kääriät, Helmiset, Rainiot, Nurmiaiset, Korvet ja varmasti muitakin jotka ei nyt tulleet mieleen. Siihen aikaan asuttiin leirialueella teltoissa omalla tiiviillä alueella, jonka varasi ensiksi ehtinyt. Rapon Marita oli muuten paras paikanvaraaja. Hän nääs pelotteli muut pyrkijät kauas kertomalla millaista hurjaa sakkia varaamalleen paikalle oli tulossa.

Suunnistusmenestystäkin tuli, koska seppeleitä saatiin väsätä muistin mukaan aivan riittävästi. Paremminkin ovat jääneet mieleen välipäivät ja Rainion Ranin järjestämät tapahtumat. Opastettu retki Raatteen tielle oli ohjelmassa. Ranillahan oli omakohtaisia kokemuksia kyseisestä paikasta. Myös leiriolympialaiset palkintojen jakoineen olivat ohjelmassa . Lajeina oli ainakin: ammunta ilmapistoolilla, tikan heitto, uinti ja rinnejuoksu soramontussa.

On tosi mukavaa, että kyssiläiset perheet yhä osallistuvat rastiviikoille. Lisäystä on tullut Fin-5-viikosta. Nyt ei enää asuta niin tiiviisti, mutta kisapaikan seurateltta toimii yhteisenä tukikohtana, jossa luodaan tätä seurahenkeä ja on mahdollisuus kertoa nämä kootut selitykset suorituksestaan ja menestyksiäkin aina tulee.

Muut oheistoiminnat

”Jytäjumppaa”

Joskus 80-luvulla syksyn saapuessa KyS:n naisten mieleen hiipi haikeus, että eikö me tavata vasta kun ensi kesänä. Siinä syntyi idea talviajan “Jytäjumpasta”. Ja niinpä varattin salivuoro Aittiksen koululta. Tilasin muutaman kasetin ja eikun jumppaamaan Anne Pohtamon aerobicin , Kuntoliiton jytäjumpan ja strechingin tahdissa. Tätä harrastettiin muutama vuosi, kunnes kuntosaleista tuli liian kova kilpailija meille.

”Ravintolatoiminta”

Kymin Suunnistajat on koko historiansa ajan järjestänyt isompia ja pienempiä kisoja. Kisoihin kuuluu aina ravintola. Meitä KyS:läisiä naisia on aina löytynyt iskukykyinen joukko hoitamaan homma. Itse pääsin pian harrastukseni alussa joukkoon mukaan ja jonkun ajan kuluttua perin Korpin Ailalta “ravintolapäällikön” viran. Niinpä tuli junailtua “muutama” kisaravintola ja taas sain uusia kokemuksia sekä uutta oppia.

Yhteen aikaan meidän kisaravintolan tavaramerkki oli paikalla leivotut munkkirinkilät. Itse olin ensiksi vähän epäilevä Kilpisen Riitan ideasta. Miten siellä metsän keskellä niitä rinkeleitä väännetään? Kunnes Riitta sitten demonstroi jutun juonen ja niinhän me luonnonhelmassa taikinasta pyöritettiin pikkupullia ja pullista etusormet läpi , pyöräytys ja rinkeli rasvaan paistumaan.

”Sihteeri” (ilmoitus)

Otsikossa on tehtävänimike, joka sopii mahdollisimman huonosti allekirjoittaneeseen. He jotka minua tuntevat vähän paremmin, tietävät että, jos minulle uskoo 3 paperia kohta ainakin yksi on hukassa ja muut kaksi sekaisin.

Mutta kun Kääriän Vapulta vapautui ilmoitussihteerin pesti niin minähän tartuin tilaisuuteen että “ tätähän en vielä ole tehnytkään “. Onneksi, minulle ja seuralle, että samaan aikaan otettiin käyttöön verkkovihko-palvelu Internetissä ja ilmoittautumiset hoituvat ilman paperia. Omasta mielestäni homma on sujunut ilman kovin montaa mokaa, mitä nyt ensimmäisen kesäkauden jälkeen en muistanut aloittaa hiihtosuunnistuskautta ja Lehdon Jampalta jäi kisat väliin, varmaankin olen sen saanut anteeksi.

Summa summarum

Edellisissä jutuissa olen halunnut eritellä lähinnä itselleni, miten monipuolisella tavalla minulla on ollut mahdollisuus hyödyntää seuraa itseni kehittämisessä, sillä mikään näistä tehtävistä ei ole sivunnut leipätyötäni lasitehtaan laboratoriossa ja samalla olen tutustunut aikamoiseen määrään mukavia ihmisiä.

Mikä mukavinta, olen saanut seurata muidenkin kuin omien lasten kehitystä nuoriksi ja aikuisiksi jo toisessa polvessa (vai onko se jo kolmannessa?). Jonkinlaista kasvatustakin on tullut leireillä harrastettua “keittiön” kautta.

Tästa kaikesta ei voi olla kuin kiitollinen Kymin Suunnistajille.

Hajanaisia muistoja suunnistuksesta 50-luvulta

Heikki Hinttula

Oli vuosi 1949, kun vanhempani alkoivat ehdottelemaan, että pojalla pitäisi olla jokin hyvä harrastus. Minusta tuli partiolainen. Siellä opetettiin monia hyödyllisiä taitoja, muun muassa kompassin käyttöä ja maastossa kulkemista kartan kanssa. Vuonna -50 sain oman kompassin ja menin ensimmäisiin suunnistuskilpailuihin. Kompassi oli vanha kunnon Suunnon marssikompassi. Kilpailut taisivat olla nykyisiä Suistokymin kuntorasteja vastaavat arki-iltana pidetyt kilpailut ja ne olivat Ampumaradan (nykyisin Luovin) maastossa. Kartta oli valmistunut v. 1948 , sen mittakaava oli 1:30 000 ja se oli mustavalkoinen. Matkaa oli sen tavan mukaan 5-6 kilometriä ja rasteja muutama. Kilpailun jälkeen kartta oli luovutettava kilpailun järjestäjälle uudelleen käytettäväksi seuraaviin kilpailuihin.

Rastit oli merkitty erivärisin kreppipaperein ja rastitunnuksena oli joko kirjain tai numero, joka merkittiin omalla kynällä tai isommissa kilpailuissa rastilla olevalla leimasimella karttaan. Maalissa kilpailujen järjestäjä tarkasti tunnukset. Joissakin kilpailuissa rastilla oli tunnus pienellä paperilapulla ja maaliin tultaessa lappupino luovutettiin järjestäjille. Isommissa kilpailuissa käytettiin numeroita, ja rasteilla oli rastimiehet, jotka kirjasivat rasteilla käynnit. Rasteihin oli myöskin merkitty kilpailujen päivämäärä, sillä kilpailujen jälkeen aika hoiti rastilippujen hävittämisen.

Ajanotto alkoi lähdöstä, josta juostiin K-pisteeseen. Sieltä kilpailija sai kartan ja piirsi itse rastit ja jatkoi matkaansa. Rasteja oli vähän ja matkat pitkiä nykyisiin verrattuna. Esimerkiksi vuonna 1949 Jukolan viestin ensimmäisellä osuudella oli 3 rastia ja matkaa 11,5 km. Nuortenkin sarjoissa matkojen pituudet vaihtelivat 7 – 9 kilometriin.

Karttojen mittakaavana oli yleisesti 50-luvulla 1:30 000, joskus mittakaava oli 1:40 000 ja kaikkein mielenkiintoisin oli venäläinen kartta, jonka mittakaava oli 1:42 000. Lähin tällainen kartta oli Neuvottomasta Tavastilaan päin. Liekö kenelläkään enää moista karttaa?

50-luvun loppupuolella tulivat ensimmäiset 1:25 000-kartat. 60-luvun puolivälissä alkoi tulla ensimmäisiä värillisiä karttoja ja mittakaavatkin alkoivat olla 1:15 000. Myöskin karttapoikkeama otettiin huomioon kartan painatuksessa.

Karttapoikkeamalla tarkoitetaan karttapohjoisen ja neulapohjoisen välistä kulmaa. Kulma ilmoitettiin piiruina ja 50- ja 60-luvulla se oli n. + 70 piirua. Jos et huomioinut poikkeamaa ja menit kompassisuunnalla, menit 1 kilometrin matkalla n. 70 metriä oikealle. 50-luvulla ja vielä 60-luvulla oli jonkin verran valkoisen kartan kilpailuja. Valkoiselle paperille oli piirretty suunnistusrata. Lisäksi oli merkitty pohjoisnuoli ja annettu karttapoikkeama. Joskus kerrottiin, onko rasti suolla vai mäellä. Vuonna 1962 Kymin Suunnistajat pitivät valkoisen kartan kilpailut Kankaan koululla. Ratamestarina oli Esa Harju ja radan pituus oli 6 kilometriä. Voittajat olivat yleisessä sarjassa Kai Karlsson, aika 48.30, miehet 35 – 43 v. 1. Jaakko Osola, aika 56.00 ja miehet 16 – 18 vuotta 1. Matti Takala aika 1.00.30.

Pukeutuminen oli hyvin kirjavaa. Suurin osa suunnistajista juoksi lyhyissä urheiluhousuissa ja nailonpaita oli kova sana. Varsinaisia suunnistustossuja ei ollut. Jalkineina käytettiin yleisesti sen ajan tennistossuja tai koripallotossuja. Jotkut käyttivät nahkaisia ratapiikkareita. Näiden huonona puolena oli se, että sateisella ja märällä reitillä piikkareiden koko saattoi kasvaa pari numeroa. Huipuille valmistettiin nahkaisia suunnistuspiikkareita. Niitä tällaisella tavallisella suunnistajalla taloudellisista syistä johtuen ei ollut mahdollisuutta hankkia.

Paljon käytettiin myöskin säärisuojia. Täällä päin Suomea ne valmistettiin itse, kun niitä ei kaupoissa ollut myynnissä. Pitkät suunnistushousut yleistyivät 60-luvun alkupuolella, kun Ruotsissa alkoi esiintyä suunnistajilla jonkinlaista keltatautia ja juokseminen lyhyissä housuissa kiellettiin. Suomalaiset seurasivat perässä.

Karttojen suojukset olivat myöskin melkoinen ongelma. Nykyisen kaltaisia muovipusseja ei ollut ja vaikka Suunto Oy mainostikin karttalaukkuja, ei paikallisista urheiluliikkeistä niitä saanut. Meistä nuoremmista pojista yhden isä oli A Ahlström Oy:n sairaalan lääkäri. Hän antoi meille vanhoja röntgenkuvalevyjä ja kun niistä pestiin ne keuhkojen ym elinten kuvat pois, saatiin eristysnauhan avulla melko hyviä karttasuojia. Varjopuolena näissäkin suojissa oli se, että ne eivät kestäneet taivuttamista,vaan lohkeilivat helposti. Sitten, kun nuo tulokset alkoivat parantua ja tuli käytyä vähän kauempanakin suunnistamassa, hankin Suunnon karttalaukun. Ei se märällä ilmalla pussille vertoja vedellyt.

Suunnistuskilpailuihin kuljettiin yleensä Tiilikeskuksen omistamalla IFA-kuorma-autolla, jos kilpailut olivat tässä lähiympäristössä. Lavalle nostettiin fanerinen pienillä ikkunoilla varustettu koppi. Jos matka oli pidempi, laitettiin lavalle heiniä pehmusteeksi ja ressu heinien päälle. Kaakkois-Suomen mutkaisilla teillä joillekin saattoi tulla vähän huono olo, mutta se ei matkaa hidastanut. Siitä vaan pää perälaudan yli ja huono olo katosi tielle. Pidemmillä kuorma-automatkoilla oli käytössä myöskin Nygrenin keltanokka-Ford tai Sunila Oy:n soutajien käytössä ollut auto, joissa kilpavenetelineet olivat kopin päällä.

Kun henkilöautot olivat vähissä, kuljettiin pidempiä matkoja myöskin linja-autolla tai junallla. Ylellisyyttä oli, jos pääsi Harjun Esan Opelilla, vm -38, tai Korpin Akselin IFA F-9:llä. Paikallisiin kisoihin mentiin polkupyörällä.

Varsinaisiiin kilpailutunnelmiin en tässä ole puuttunut, sillä ne eivät paljoakaan poikkea tämän päivän kilpailuista. Samalla tavalla silloinkin menestyttiin tai pummattiin. Ja selittelyt jatkuvat edelleen.